Tiedättekö sen tunteen, että kun jokin asia alkaa menemään pieleen, niin sitten vähän kaikki...

Tää mun surullisen kuuluisa DNA-liittymä: sunnuntaina ystävän piti ottaa yhteyttä kuntosalikäynnin takia. Ihmettelin, kun ei soittoa kuulu ja lähdin kävelemään ja menin sitten salille. Hän tuli samaan aikaan sattumalta ja ihmetteli miksen vastaa puhelimeen. Kappas, puhelimeni näytti olevan täysin käyttökunnossa muttei ollutkaan, ei toiminut, ei vastaanottanut puheluita eikä viestejä enkä myöskään pystynyt itse ottamaan yhteyttä. Koskahan olisin huomannut, että olen ollut tovin yhteydenottojen ulkopuolella. Soitin sitten asiakaspalveluun. Heidän mielestään on kyse "normaalista" asiasta ja korjaantuu puhelin sammuttamisella ja uudelleenkäynnistellä. Näin puhelin toimikin hetken, kunnes maanantaina aamusta teki saman. Tekstiviestit eivät lähteneet, buuttauksen jälkeen ne sitten lähtivät jonossa ja ystäväpiirissä oli herneitä nenässä mun viestien kanssa. Sain sitten uuden sim-kortin, kokeilen ensin josko kortissa on vika. Seuraavaksi lähtee toi puhelinkone huoltoon. Nyt tietysti mun tarvii lähetellä viestejä ja soitella, koska enhän muuten tiedä toimiiko vai tipahdanko taas jossain välissä pois sivilisaatiosta.

Sunnuntaina odottelin taas kerran päivän lehteä. Kahtena edellisenä sunnuntaina päivän lehti, joka ilmestyy siis itse asiassa jo lauantaina, tuotiin vasta iltapäivällä. Nyt se oli tuotu sunnuntai-iltana kuuden jälkeen ja jätetty koko talon osalta ulkorappusille jakamatta sen paremmin. Minulle aamukahvi lehden kera on NIIN tärkeä asia, että laitoin palautetta lehdelle.

No, sitten eilen päätin tulla autolla töihin pääkaupunkiseudulle. Toin ensin auton firman parkkipaikalle mutta autopaikat (peräti 5 kpl) olivat varauskirjan mukaan täynnä ja vein sitten Kisahallin parkkipaikalle. Paljastui kuitenkin sitten päivän mittaan, etteivät kaikki paikan varanneet olleetkaan tulleet töihin. Kiva kiva. Työpäivän jälkeen lähdin köröttelemään maalle perunoita istuttamaan. Todellista köröttelyä. Kisahallilta Ruskeasuon isoon risteykseen meni 40 minuuttia. Siitä Klaukkalan risteykseen 20 minuuttia ja edelleen köröttelyä minimivauhtia. Edessä ajoi iso citymaasturi, joka aina kaasutti täysillä ja sitten jarrutti täysillä. Hitaana hämäläisenä olin hänen jarrutusvaiheessa aina kaasutusvaiheessa ja niinpä tömäytin sitten perään. Onneksi hänen auto oli korkea ja siinä oli vetokoukku. Se osui johonkin, varmaan eturitilään autossani. Äänestäkin pystyi päättelemään, ettei mitään vahinkoa syntynyt. Kuski mulkoili hetken peilistä ja yritin pitää sen jälkeen hiukan hajurakoa. Mikä tietysti Helsingissä tarkoittaa sitä, että joku kaistojen välillä puikkelehtivä tuppasi siihen väliin. Sain joka tapauksessa hiukan tuntumaa siihen, mitä olisi asua maalla. Tämähän olisi arkea joka päivä. Heinäkuussa pääkaupunkiseudun liikenne hiukan hiljenee työaikoina.

Koko maanantaipäivän sähköposti oli tukossa töissä, ei tullut talon ulkopuolelta meilejä. Nyt tiistaina ne kaikki tulevat ja posti on tukossa ihan sananmukaisesti. Sitten tänään meillä vaihtuu operaattori firman puhelimissa ja sim-kortit pitää vaihtaa. Mulla on tässä pöydällä joka näköistä sim-korttia ja puhelinta: vanha oma liittymä, uusi liittymä, uusi kortti, työpaikan vanha ja uusi. Välillä tulee ikävä vanhoja lankapuhelinaikoja...

Aamulla töihin lähtiessä oli ihana auringonpaiste. Täällä pääkaupunkiseudulla sen sijaan tuli vettä, eikä minulla tietenkään sateenvarjoa. Ei niin kiva aloittaa työpäivää kengät märkänä ja vaatteet märkänä. Ja Kampin liukuportaat olivat pois käytöstä. Valivali.

No, sitten on vielä tää mun ikuisuusprojekti, mistä en ole ehtinyt aikoihin kirjoittamaan. Kävin tiistaiseen tapaan aamulla vaa'alla ja kappas, paino on noussut puoltoista kiloa. Jee. Sekin vielä. Kirjoittelen siitä erikseen vielä. Tiedän syyt ja tiedän mitä seurauksia asialla on oltava. 

Jotain hyvää ja positiivista: sain vihdoin hankittua uudet asfalttitassut sauvoihini ja pääsen lenkille sauvojen kaa. Asfalttitassut ovat olleet loppu kaikista liikkeistä missä olen käynyt. Prismasta löysin viimein sopivat. Toinen kiva asia, jota olen haudutellut jonkin aikaa, on toisen blogin aloittaminen. Aika ei vain ole riittänyt sen rakenteluun. Ilmoittelen, jos projekti onnistuu lähiaikoina. Mitä muuta mukavaa: perunat ja sipulit ovat nyt maassa, salaatit ym. pitää vielä laittaa. Sadekin alkaa hellittämään. Ja toivotaan, että jokin noista pöydän rakkineista nyt toimisi.